Euron ensimmäinen kriisi

”EU:n yhteisvaluutan tulevaisuus ja kohtalo punnitaan vasta sen jouduttua ensimmäiseen kriisiin. Silloin mitataan jäsenvaltioiden hallitusten yhteisvastuu ja kriisiin joutuneen kansan valmius hyväksyä uhraukset, jotka sen on tehtävä – ei enää oman kansallisen valuuttansa, vaan unionin yhteisen valuutan hyväksi. Kansalaisten kädessä euro on kuin vihkisormus, avioliiton vertauskuva. Mutta sormuksen tavoin se on vain metallikappale, kunnes avio-onnen täyttymys on koettu, euron arvo sisäistetty ja perusta uskollisuudelle syntynyt. Siihen menee vuosia”.

Sanat ovat haastattelusta, jonka yksi yhteisvaluutan arkkitehdeistä, professori Niels Thygesen, antoi minulle Kööpenhaminassa pari vuotta ennen euron käyttöönottoa. Rahaliiton säännöt laatineen Delors’in komitean asiantuntijajäsenenä hän asetteli sanansa varovasti – mutta ilmeisen kaukonäköisesti.

”Vertaisin euroa laivaan, joka lähetetään kartoittamattomille vesille, valuuttamarkkinoiden ulapoille ja karikkoihin. Matkan päämäärä on silti selvä: poliittinen unioni, Euroopan valtioiden liiton tiivistäminen Euroopan liittovaltioksi. Taloudellisella integraatiolla on alun alkaen ollut ainoana päämääränä Euroopan valtioiden ja kansojen poliittinen yhdentyminen. Ilman poliittista liittoa EMU:lla ja eurolla tuskin on tulevaisuutta, sillä rahaliitto ilman yhteistä finanssi- ja talouspolitiikkaa on kuin laiva ilman kapteenia ja peräsintä. Valuuttamarkkinoiden aallokossa sitä voi odottaa ennemmin tai myöhemmin haaksirikko”.

Kreikan kriisissä olemme tulleet vasta alun loppuun. Edessä on selvä valinta: Joko EMU hajoaa tai EU – ainakin euroalue - liittovaltioistuu yhteisen talous- ja finanssipolitiikan toteuttajaksi.

Thygesen myönsi, että rahaliiton toteuttamisessa edettiin ’väärässä järjestyksessä’, kun EMU-vankkurit valjastettiin vielä syntymättömän juhdan, Euroopan Yhdysvaltojen, eteen. Hän muistutti, että Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa dollarista tuli ’yhteisvaluutta’ vasta 1913, kun liittovaltion keskuspankki, The Federal Reserve, perustettiin.

”Me panemme uhkarohkeasti EMU:n onnistumisen yhden kortin varaan: Kutsumme sitä konvergenssiksi. Oletamme jäsenmaiden kansantalouksien kehityserojen jatkuvasti supistuvan ja niiden lähenevän toisiaan – mihin sisämarkkinoiden toteuttaminen vuodesta 1993 on tähdännyt”.

Konvergenssin mittapuuksi komitea oli laatinut kriteerit, jotka koskivat inflaatiota, korkokantaa, budjettialijäämiä, valtion velkaa ja valuutan arvoa. Viidestä EMU-kriteeristä ei Thygesenin mielestä voi eikä tule tinkiä, jos euro aiotaan säilyttää uskottavana valuuttana. Hän vertasi niitä ”automaattiseen ohjausjärjestelmään”. Se oli asennettava eurolaivaan sen lähtiessä satamasta vuosituhannen vaihduttua.

Siinä vaiheessa oltiin vielä kaukana tavoitteesta, konvergenssissa olevien kansantalouksien luomasta ”optimaalisesta valuutta-alueesta”: Silloisista EU-maista vain Alankomaat, Tanska, Ranska, Saksa ja Britannia täyttivät EMU-indikaattorilla ilmaistun euro-kunnon eli niiden lukema oli alle 20. Belgian lukema oli 23, Espanjan 26, Italian 30 - mutta Kreikan 51,8!

Kun kysyin, voisiko Kreikan talous koskaan saavuttaa konvergenssin avulla EMU-kriteerit täyttävän kunnon, Thygesen otaksui sen vaativan ainakin yhden sukupolven uurastuksen elinkeinoelämän rakenteiden ja poliittisen kulttuurin uudistamiseksi. Kreikan budjettialijäämä oli tuolloin 17,9 prosenttia kansantuotteesta eli ylitti kriteerin kuusinkertaisesti. ”Koska EMU:n tarkoitus on yhdentää eikä jakaa Eurooppaa, meidän on ehkä syytä odottaa vuosikymmen tai pari ennen kuin siirrymme yhteisvaluuttaan”.

Poliittiset tapahtumat ratkaisivat EMU:n aikataulun. Saksojen yhdistyminen oli pakottanut Ranskan arvioimaan uudelleen asemansa EU:n poliittisena johtajana. Valuuttamarkkinoiden valtiaana D-markka (johon Ranska oli kytkenyt franginsa) takaisi väkivahvalle Saksalle ehdottoman johtoaseman. Presidentti Mitterrand oivalsi, että yhteisvaluutta oli sopivasti ’Eurooppa-henkinen’ keino Saksan rahamahdin kuohitsemiseksi. Sitä ei liittokansleri Helmut Kohl voisi ’hyvänä eurooppalaisena’ torjua. Olihan hänen tavoitteenaan luoda Saksojen yhdistyttyä uusi Saksa, ein europäisches Deutschland, eurooppalainen Saksa, jonka tavoitteena olisi kaikessa Euroopan kansojen yhteisen asian palveleminen.

Kun Kohl ja Mitterrand olivat valmiit ilmoittamaan hallitustensa päättäneen EMU:sta ja euroon siirtymisestä vuonna 2002, 117 Saksan johtavaa ekonomistia allekirjoitti vetoomuksen EMU:n lykkäämiseksi ainakin kahdella vuodella. Heidän mielestään tosiasiat osoittivat, että tiellä konvergenssiin ei ollut edetty kyllin pitkälle. Asiantuntijoiden mielipide jäi omaan arvoonsa, sillä liittokanslerilla oli omat syynsä kiirehtiä valuuttaliittoa. Korot olivat ennätyksellisen korkealla Saksojen yhdistymisestä aiheutuneiden kustannusten kattamiseksi kansainvälisiltä valuuttamarkkinoilta. D-markan arvo oli vastaavasti noussut niin korkealle, että vienti alkoi hiipua ja työttömien määrä uhkasi ylittää 4 miljoonan psykologisen rajan. Saksan D-markka tarvitsi devalvaation – siinä missä yhtä yliarvostettu Ranskan franc fort – mutta Bundesbankin johto oli toista mieltä. Kansalaismielipide ei olisi sekään antanut Kohlille anteeksi kansalliseksi toteemiksi kohonneen D-markan arvon alentamista.

EMU tarjosi Ranskalle ja Saksalle niiden kipeästi tarvitseman devalvaation durch die Hintertür, takaoven kautta, niin kuin yksi Deutsche Bankin johtajista minulle kameran edessä sittemmin tunnusti. Kun kysyin, kuinka suuren devalvaation Saksa silloin tarvitsi, hän vastasi: ”Vähintään 20 prosenttia, enintään 25 prosenttia”. Euro devalvoitui syntyessään 30 prosenttia suhteessa dollariin. Ranskan ja Saksan akseli oli tuottanut EMU:n kummankin eduksi. Liittokansleri Kohl oli tosin edellyttänyt sitoumusta siirtymisestä rahaliiton kautta poliittiseen unioniin. Sillä vain se varmistaisi jatkossa yhteisen talous- ja finanssipolitiikan syntymisen yhteisvaluutan uskottavuuden takeeksi. Mutta Kohlin tavoite jäi siinä kiireessä syrjään.

Ei ollut aikaa kuunnella asiantuntijoiden neuvoja. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus oli Berliinissä ja Pariisissa etusijalla.

Kiireessä syntynyt raha- ja talousliitto natisi alun alkaen liitoksissaan. Ranskan budjettivaje oli saatu EMU-kuntoon vain tilastoeriä ”sopivasti” siirtelemällä; Belgian valtionvelka ylitti kaksinverroin (130 prosenttia) kriteerin salliman 60 prosenttia kansantuotteesta – mutta eihän ”kuutosmaata” ja EU:n päämajan kotia voitu jättää EMU:n ulkopuolelle! Jos kerran Belgia, miksei Italia, jonka valtionvelka oli ”vain” 125%/bkt? Italian talous saatiin väenväkisin, mutta vain osittain tungetuiksi kriteerien korsettiin.

Saksan Bundesbankissa oli pelätty alun alkaen pahinta. Valtiovarainministeri Theo Waigelin vaatimuksesta Dublinin huippukokouksessa 1996 sovittiin kasvu- ja vakaussopimuksesta EMU:n kriteerien lukitsemiseksi. Niistä poikkeaminen johtaisi sakkorangaistuksiin. Ilmaan oli myös heitetty ajatus kahdesta yhteisvaluutasta: Pohjois-Euroopan kurinalaiset jäsenmaat saisivat rahakseen neuron, Etelä-Euroopan holtittomille tuhlaajille perustettaisiin rahayksiköksi sudo. Mutta Ranskan etu vaati kilpailijoiden kytkemistä tiukasti yhteisiin euro-valjaisiin. Ranskan Välimeren-politiikka edellytti myös Kreikan mukaantuloa rahaliittoon. Saksa antoi pitkin hampain periksi.

Euron ensimmäisen kriisin siemen oli kylvetty.

Oli siksi kohtalon ivaa, että Saksa joutui ensimmäisenä itse rikkomaan kasvu- ja vakaussopimuksen ehtoja. Komission silloinen presidentti Romano Prodi – jonka tehtävänä oli valvoa sopimuksen noudattamista ja sakottaa sen rikkoneita – ilmoitti julkisesti pitävänsä kasvu- ja vakaussopimusta ”typeränä”. Sopimus menetti uskottavuutensa, kun sen rangaistuspykäliä ei sovellettu kriteerit rikkoneisiin Ranskaan ja Saksaan. Sittemmin sopimuksen ehdot väljennettiin ”joustaviksi”. Valitettavasti niiden voi katsoa menettäneen lopulta merkityksensä finanssi- ja talouskriisin myllerryksessä.

Entä nyt? Kreikan aiheuttama kriisi ei näet jääne viimeiseksi. Milloin on vuorossa Italia, Espanja, Portugali? Euroalueen jäsenmaiden reaktiot kriisiin ja sen selvittämiseen osoittavat kuinka hajalla EU:n ’ydin’ vielä on. Syntynyt järjestely ei näet tuo ratkaisua perusongelmiin. Sen tarkoituksena oli ilmeisesti rauhoittaa markkinoita ja luoda vaikutelma yhteisöstä, jolla on poliittista tahtoa ja kykyä toimia yksissä tuumin hätään joutuneen jäsenmaan auttamiseksi, koska yhteisvaluutan uskottavuus edellyttää viime kädessä yhteisvastuuta. Siitä ei juuri näkynyt merkkejä Kreikan kriisin puhjettua helmikuussa. EU:n ”presidentistä” ei ole kuulunut haikuakaan. Angela Merkel on sen sijaan yrittänyt esiintyä EU:n johtajana asemassa, johon Saksan asema maksumiehenä hänet oikeuttaa.

Merkel pysyy tiukasti kannassaan, että Kreikan oli autettava itse itseään, pantava taloutensa kuntoon ilman Saksan veronmaksajien tukea. Eivätkö juuri EU:n Kreikalle vuosien kuluessa maksamat erilaiset tuet olleet yhtenä syynä holtittomaan taloudenpitoon? Miksi euro-kumppaneiden tulisi auttaa maata, jonka hallitus salaa totuuden tilastoja väärentämällä, jossa eläkeikä on keskimäärin 58 vuotta, jonka keskiluokka ja yrittäjät kiertävät veroja, joista arviolta 50 prosenttia menee suoraan ”vääriin taskuihin”?

Siitä perimmältään selittyy, että euroalueen tukipaketti olisi Ateenan hallituksen käytössä vasta viimeisenä vaihtoehtona sen jälkeen, kun Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on kantanut oman kortensa kekoon. Kreikalta menee ainakin viisi vuotta ennen kuin se selviää veloista. Sen hoitokustannukset nousisivat yli 8:aan prosenttiin kansantuotteesta. Se supistaisi talouskasvua. Kreikan kansantuote 2014 arvioidaankin vähintäin 5 prosenttia tämänvuotista pienemmäksi, valtion velaksi 153%/bkt.

Olisivatko kreikkalaiset valmiit tinkimään elintasostaan, sosiaaliturvasta ja valtion palveluista – ja maksamaan vihdoin veroja? Olisivatko kansainväliset sijoittajat valmiit rahoittamaan velkaa, jos Kreikan talouden kasvu pysähtyy ja taantuu vuodesta toiseen, yhteiskuntarauha järkkyy vielä arvaamattomin seurauksin?

Niels Thygesen muistutti, ettei euron arvo ole hallitusten päätettävissä. Se määräytyy valuuttamarkkinoilla. Aivan niin kuin merenkävijän on hyväksyttävä merivirrat ja tuulet ja varauduttava myrskyihin, aivan samoin eurolaivan miehistön on sopeuduttava rahoitus- ja valuuttamarkkinoita ohjaaviin voimiin – etenkin kun aluksella ei ole kapteenia, konemestaria eikä perämiestä.

Nähtäväksi jää, miten EMU-maat suhtautuvat Ranskan ehdotukseen, että Eurooppa-neuvostosta tulisi unionin ja euroalueen talouspolitiikkaa ohjaava ja siitä päättävä hallitus. Sitähän Helmut Kohl oli turhaan vaatinut Mitterrandilta D-markasta luopumisen hintana. Ehkä Kreikan kriisi saa euroalueen hallitukset oivaltamaan, ettei yhteisvaluutta toimi ajan oloon ilman yhteistä finanssi- ja talouspolitiikkaa, niin kuin Thygesen varoitti.

Poliittista tahtoa sen askeleen ottamiseen tuskin vielä on tämän ensimmäisen kriisin jälkeen. EU on samalla astunut tyhjiöön: Maastrichtin sopimuksen valtionvelkaa koskeva pykälä on ohitettu, samoin kuin kasvu- ja vakaussopimus. Vaihtoehtona on EMU:n hajoaminen tai EU:n liittovaltioistuminen yhteisen talous- ja finanssipolitiikan toteuttajaksi.