Irlanti 1 - EU 0

Irlanti selviytyi voittajaksi 2.10. suoritetussa kansanäänestyksessä. Äänestäjien enemmistö tiesi, kummalta puolen kannikka oli voideltu: Talouskriisin syöveriin suistuneen tiikeritalouden asukkaat olivat oppineet ottamaan hyödyn irti EU:sta. Ensimmäisellä kierroksella he äänestivät "ei" - ja siitä hyvästä heitä palkittiin, kun heille ja kaikille jäsenmaille taattiin pysyvä paikka komissiossa (mistä me suomalaisetkin saamme olla Irlannille kiitollisia). Toisella kierroksella he äänestivät "kyllä", kun euroalueen tuki ja jäsenyyden suomat markkinaedut oli varmistettava.

Häviäjä on EU. Jos virkamiesten tavoitteena on kansalaismielipiteen vakuuttaminen yhdentymisen suotavuudesta, kahden-kierroksen-politiikka 'oikean' vastauksen saamiseksi on karhunpalvelus demokratialle. Ranskan ja Hollannin "ei" riitti kaatamaan ns. perustuslakisopimuksen. Sen toisinto, EU-kansalaisille Lissabonin sopimuksena tarjoiltu versio, on ujutettu toisin keinoin voimaan. Se on näyttö kansalaismielipiteen halveksunnasta ja vakaumuksesta, että yhdentyminen on sittenkin parasta jättää asiantuntemuksellaan keikaroivan eliitin huoleksi. Jean Monnet'n iskulause: "Olemme yhdentämässä kansoja emmekä valtioita" on unohdettu ja kuopattu. Virallisesti meitä kutsutaan nyt "EU-kansalaisiksi", mutta ilmeisesti äänestäjinä kansalaisoikeudet jäävät merkitykseltään edelleen heiveröisen EU-parlamentin jäsenten valintaan.

Silti voimme EU-kansalaisina iloita Lissabonin sopimuksen voimaatulosta. Se on selkiyttänyt EU:n toimielinten suhteita ja päätöksentekoprosessia. Parhaassa tapauksessa se voi tuottaa tuloksia EU:n päästessä vihdoin ja viimein käsittelemään päivänpolttavia ongelmia: talouskriisiä, energiariippuvuutta, väestörakenteen ikääntymistä, maahanmuuttoa ja suhteita naapuristoon - Lähi-itään, Venäjään ja Keski-Aasiaan.

Luullakseni lyhyeksi jäävää iloa ja helpotuksen tunnetta seuraa kuitenkin itku. Ennen vuodenvaihdetta EU:lla tulisi olla keulakuvanaan presidentti ja turvallisuus- ja ulkopolitiikasta vastaamassa ulkoministeri. Presidentin asema on lähinnä muodollinen. Siihen virkaan kansalaiset toivoisivat kansainvälisesti tunnetun, karismaattisen hahmon, joka ei jäisi säyseäksi "eurovätykseksi" Obaman ja Putinin rinnalla. Siksi Tony Blairin nimi on edelleen voimakkaasti esillä, vaikka hänen todelliset ansionsa on perustellusti kyseenalaistettu. Brysselin eliitti toivoo virkaan mahdollisimman helposti hyppyytettävän sätkynuken, jolla ei olisi omaa tahtoa, vaan joka olisi Jacques Santerin ja Romano Prodin henkinen klooni.

Brysselin eliitille sopii keulakuvaksi Tony Blair, Felipe Gonzalez, Martti Ahtisaari tai Paavo Lipponenkin (vaikka hänen asemansa Kremlin komennossa toimivan Gazpromin palkollisena saattaakin arveluttaa joitakin). Sen sijaan ulkoministerin virka tullee heti avainasemaan. Hän saa komentoonsa 27 jäsenmaan ulkoministeriöissä ja edustustoissa toimivat noin 30 000 diplomaattia ja viranhaltijaa. Useimmat heistä menettäisivät työpaikan, kun kansalliset edustustot sulautetaan EU-lähetystöiksi ja kun yhteisen ulkopolitiikan toteuttaminen alkaa Brysselissä.

Yksi ja yhteinen ulkopolitiikka EU:lle? Miten Suomen, Viron, Tshekin ja Puolan Venäjän-politiikka sovitettaisiin yhteen? Mistä yhteinen nimittäjä Saksan, Ranskan ja Britannian suhteelle USA:han? Se ukkorukka - Bernard Kouchner, Chris Patten, Olli Rehn? - joka valitaan EU:n ulkoministeriksi, joutuu hämmentämään merkillisen kompromissisopan. Sen keiton uskottavuus maailmalla olisi yhtä heikko kuin sen maku olisi karvas EU-kansalaisten suussa.

Olisiko tämä yksi keinoista hajottaa Eurooppa? Muistan Eurooppa-aatteen perustajiin lukeutuvan Otto von Habsburgin sanat perustuslakisopimuksesta: "Manner-Eurooppa on täydellisinä pidettyjen perustuslakien hautausmaa. Uusia ruumiita emme tänne kaipaa. Unionin valtiollistaminen johtaa pian sen hajoamiseen. Mutta meidänhän tulisi olla yhdentämässä Eurooppaa, eikö tulisikin?"

Viime viikolla Ranskan hallitus ilmoitti, ettei se supista valtiontalouden alijäämää Maastrichtin sopimuksen edellyttämiin kriteereihin. Euroalue on jakaantunut kahtia: talouden tervehdyttämiseen pyrkiviin maihin Alppien pohjoispuolella ja Ranskan johtamaan Välimeren-Eurooppaan. Sen kärjessä ovat holtittoman taloudenpidon Euroopan-mestarit Italia ja Kreikka. Valuuttamarkkinat ratkaisevat aikanaan, kuinka kauan valuuttaunioni kestää. Toivottavasti toimintakykyinen EU ja Euroopan keskuspankki saavat euromaat oivaltamaan hyvissä ajoin, että talouskriisistä on vain yksi ulospääsy: valtiontalouden tervehdyttäminen. Ja että euron arvo perustuu Maastrichtin kriteereiden toteutumiseen.

EU on nyt temppelinharjalla. Kymmenen vuotta se on käyttänyt oman napansa kaiveluun keskittymällä "uudistamaan instituutioita". Samalla sen on onnistunut vierottaa kansalaismielipide, joka oli viimeksi syttynyt tukemaan yhdentymistä, kun sisämarkkinoita ryhdyttiin toteuttamaan toden teolla 20 vuotta sitten. Joko eliitin johtama EU jättäytyy sinänsä tarpeelliseksi työkaluksi hallituksille YK:n, Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja WTO:n rinnalle - tai se tarjoaa esimerkin muille kansoille tavasta toimia kansalaisten parhaaksi ajamalla heidän yhteisiä etujaan.

Wienin kongressissa 1815 peräänkuulutettiin "eurooppalaista patriotismia", kun poliittinen yhdentyminen eli Euroopan parlamentin perustaminen ja yhteisvaluutankin luominen ajankohtaistuivat Napoleonin sotien jälkeen. Sitä yhteistä identiteettiä ei nykyinen, maailmansotien jälkeinen yhdentymismalli ole kyennyt luomaan 60 vuodessa - pikemminkin päinvastoin. Vuosituhannen vaihduttua haasteet ovat planetaarisia. Tänään peräänkuulutetaan globaalia yhteisvastuuta, koska ihmiskunnan jatkuvan olemassaolon edellytykset ovat tulossa ilmastonmuutoksen ja liikaväestön johdosta vaakalaudalle. Victor Hugo kirjoitti 1867 toivovansa, että 1900-luvulla syntyisi vapaa, vauras ja rauhantahtoinen valtio nimeltä "Eurooppa" ja että 2000-luvulla sen nimenä olisi jo "Ihmiskunta". "Sillä se, mikä on utopiaa yhdellä vuosisadalla, on totta jo seuraavalla".

Olisiko Hugo voinut olla oikeassa? Olisiko EU:ssa tahtoa, näkemystä ja viisautta valita yhdentyneen Euroopan johtoon kokeneet, poliittisesti lahjakkaat, maailmalla arvonantoa nauttivat valtiomiehet? Pian saamme vastaukset. Ei odoteta liikoja.