Venäjä ja kaasuputki
Olisiko Putinin Venäjä tiellä ”viidenteen imperiumiin”?
Joidenkin mielestä kysymys on turha, sillä Putinin Venäjä jäänee ohimeneväksi vaiheeksi, jota kestää niin kauan kuin siloviki eli KGB:n vanha kaarti on vielä ohjaimissa. Vaikka Venäjän tulevaisuutta on yhtä vaikea ennustaa kuin sen menneisyyttä (niin kuin maailmansodan alkamisen 70-vuotispäivän vietto on jälleen muistuttanut), käsityksen rajantakaisesta ajattelusta ja tavoitteista saa esimerkiksi historioitsija Aleksander Prohanovin viime vuonna Argumenti i Fakti-lehdessä julkaisemasta historiantulkinnasta.
Prohanov muistuttaa lukijoilleen, että Venäjä ei ole eurooppalainen kansallisvaltio, vaan sarja toinen toistaan seuranneita imperiumeja. Samoin teki Venäjän pääministeri Sergei Witte 1900-luvun alussa varottaessaan länsimaita virheestä, johon ne syyllistyivät kohdellessaan Venäjää eurooppalaisena valtiona.
”Venäjän kolmas imperiumi, Romanovien valtakausi, kesti 300 vuotta kunnes sortui 1917 liberaalien arvojen päästyä jälleen kerran voitolle”, kirjoittaa Prohanov 2008. ”Stalin nosti Venäjän kuilusta johon liberaalit olivat maan syösseet ja rakensi uuden imperiumin verellä ja teräksellä. Niin syntyi Venäjän neljäs imperiumi, kunnes liberalismin iskut murskasivat sen 1990-luvun alussa”. Prohanovin silmissä Gorbatshov ja Jeltsin olivat maanpettureita, jotka möivät imperiumin lännen liberaaleille. Hän jatkaa: ”Vuosisadan vaihtuessa päätettiin vihdoin hylätä kuolleena syntynyt ajatus kansallisvaltiosta. Tshetshenian toisen sodan jälkeen Venäjän imperiumi alkoi toipua Vladimir Putinin johdolla. Etelä-Ossetian vapautussodan (Georgian sodan 2008) jälkeen Venäjä osoitti olevansa valmis palauttamaan valtaansa ne alueet, joilta sen oli ollut väistyttävä heikkoutensa vuosina”.
Itse kukin voi antaa noille ajatuksille arvon jonka katsoo niiden ansaitsevan, mutta ne tuovat mieleen Vladimir Putinin sanat viisi vuotta sitten, kun hän kutsui Neuvostoliiton romahdusta ”1900-luvun suurimmaksi historialliseksi katastrofiksi” ja onnitteli maanmiehiään siitä, että heidän oli ”onnistunut säilyttää, kaikista vaikeuksista huolimatta, identiteettinsä ytimessä olennaisin siitä jättiläisestä, joka oli Neuvostoliitto”.
Niin ikään viisi vuotta sitten Nezavisimaja Gazetassa ilmaistiin jokseenkin suorin sanoin Venäjän energiapolitiikan tavoitteet: ”Länsimaiden riippuvuus Venäjän energiasta kasvaa kaiken aikaa, kunnes ne tulevat lopulta tilanteeseen, jossa niiden on hyväksyttävä Venäjän kasvava sotilaallinen, poliittinen ja taloudellinen vaikutusvalta entiseen Neuvostoliittoon kuuluneilla alueilla”. Viime vuonna samassa ”itsenäiseksi” itseään kutsuvassa lehdessä mentiin pitemmälle: ”Euroopan Unionin ja Venäjän liitto, johon liitettäisiin Kaspianmeren rantavaltiot, voisi lopulta taata, että Yhdysvallat menettää suurpoliittisen asemansa”.
Miten silloin kävisi EU:n edustamien eurooppalaisuuden perusarvojen - oikeusvaltion, kansalaisvapauksien, ihmisoikeuksien - eli edistyksellisen vapaamielisyyden, joka historiassa tunnetaan liberalismina? Voimme tuudittautua toivomaan, että silovikien ja Zhirinovskien imperiaaliset haaveet jäävät kellastuviin lehtileikkeisiin – ja ettei heille tarjota tilaisuutta aloittaa Venäjän viidennen imperiumin rakentamista kiristykseen tukeutumalla.
Vaikka Venäjä luopuisikin imperiaalisista hankkeistaan, olemmeko tulleet kyllin selvästi ajatelleeksi Itämeren tulevaisuutta ”Rauhan Merenä”, jos putkihanke toteutuu? Kun Venäjän laivasto partioi Gotlannin vesillä, ruotsalaiset alkanevat vaatia hallitustaan liittämään puolustuskykynsä riisuneen maan Natoon Baltian ja Puolan rinnalle. Entä Suomi? Jättäydymmekö ainoana rantavaltiona Venäjän vaikutuspiiriin?
Koko vanhan mantereen geopolitiikka on jo muuttunut pysyvästi. Maailmanpolitiikassa Kiinan painoarvo on jo tuntuvasti EU:ta suurempi. Pian Intia on sen rinnalla. Kiinan valtionyhtiöt ovat sijoittamassa satoja ylijäämämiljardeja Eurooppaan ja Afrikkaan. Luulisi että nyt olisi aika käynnistää vakava keskustelu EU:n tulevaisuudesta. Viimeistään Afganistanin sota osoittaa, etteivät EU:n edustamat ”pehmeät arvot”, ns. soft power, tehoa kriisitilanteissa.
EU on osa transatlanttista talousaluetta: USA ja EU tuottavat edelleen 45 prosenttia koko maailman kansantuotteesta. Yli puolet maailman viennistä ja tuonnista on peräisin transatlanttiselta talousalueelta. Toissavuonna sen sijoitukset olivat vielä 75 prosenttia kaikista globaaleista suorista sijoituksista. Vaurautta ja kulutusta mitattaessa USA ja EU vastasivat ennen finanssikriisiä 60 prosentista maailmantalouden henkilökohtaisesta kulutuksesta. Pohjois-Atlantti on edelleen maailman tärkein kauppatie.
Sokea Reettakin oivaltaisi, että näiden kahden, yhteisiä arvoja edustavan suurvallan kansantalouksien nivominen toisiinsa tavalla tai toisella – tai kolmannellakin - olisi niiden asukkaiden hyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeää ja mielekästä. Samalla toteutuisi EU:n perustajaisien toive eurooppalaisten eli lännen yhteisten arvojen turvaamisesta sen asukkaille.
Jean Monnet varoitti aikanaan länttä koskaan nousemasta länttä vastaan. Ehkä nyt varoitus voitaisiin kääntää kehoitukseksi: Miksei länsi yhdentyisi toimimaan Kiinan ja Intian rinnalla – ei niitä vastaan, vaan niiden tasa-arvoisena partnerina?

Kommentoi 312 kommenttia