Mikä Suomea vaivaa?
Tätä kirjoittaessani kuuntelen Einojuhani Rautavaaran viisaita ajatuksia ja hänen musiikkiaan BBC:n Viikon säveltäjä -ohjelmassa. Yksi aikakautemme tunnetuimmista elossa olevista säveltäjistä on tilittänyt päivittäin suhdettaan innoituksensa lähteisiin: Suomen luontoon, historiaan – Tuomas-piispasta Rasputiniin – uskontoon, antiikin tarustoon ja modernismiin, johon hän perehtyi nuoruudessasaan kahden puolen Atlantin. Hänen sanansa ja sävelensä avartavat ja syventävät Suomi-kuvan valovoimaisinta piirrettä, maamme mainetta säveltaiteen ja nykymusiikin mekkana.
Viime viikolla Suomessa käydessäni siellä puhuttiin Suomi-kuvan ”brändäämisestä”. Maamme tuotekuvan luomiseksi ja kiillottamiseksi oli värvätty asiantuntijoita Jorma Ollilasta alkaen. Ilmeisesti emme ole osanneet ottaa oppia vastaavista, turhiksi osoittautuneista yrityksistä. Ei maakuva ole tuotebrändi. Sitä ei luoda mainonnalla. Se syntyy ihmismieliin täplämaalauksen tavoin tiedonjyväsistä ja vaikutelmista, kirjallisuudesta, elokuvista, uutisista, televisiosta ja henkilökohtaisista kokemuksista – ja pinttyneistä ennakkoluuloista. Ei tarvitse kuin lukea näilläkin palstoilla käsityksiä Ranskasta, Britanniasta tai Saksasta oivaltaakseen, kuinka vääristyneiksi suurtenkin kansojen imagot jäävät, kun tahto tietää ja ymmärtää puuttuu.
Viime kuussa olin Suomessa Kauhajoen murhenäytelmän tapahtuessa. ”Mitä nyt Suomesta ajatellaan?”, oli monien ensimmäinen kysymys. Ulkomaiden tiedotusvälineissä tapaus nousi uutisten kärkeen. Sitä pidettiin henkilökohtaisena tragediana. Sen katsottiin kertovan henkisesti eristäytyneen nuoren ahdingosta ja yrityksestä murtautua ”kuolemattomuuteen” internetin virtuaalitodellisuudessa. Ongelma on maailmanlaajuinen. Kansallisen piirteen siihen lisäsi suomalaisten maailmalla kuuluisaksi tullut synkkämielisyys ja kyvyttömyys vaihtaa avoimesti ajatuksia.
Eivät Kauhajoki ja Jokela tahrineet Suomi-kuvaa. Ne lisäsivät siihen pari tummaa täplää monien muiden joukkoon – ja pari kysymysmerkkiä: Miksi Suomessa on suhteellisesti enemmän aseita kuin yhdessäkään toisessa Euroopan maassa? Jos sitä perustellaan metsästyksellä, miksi suomalaiset eivät voi ostaa riistaa vapaasti niin kuin muiden EU-maiden asukkaat?(Syksyllä kaupoissa on tarjolla villisikaa ja jäniksiä, pyitä, fasaaneja ja muita riistalintuja tuoreina kynittäviksi ja pataan pantaviksi). Jos sitä perustellaan ampumaurheilun suosiolla, miksi suomalaiset eivät menesty paremmin kansainvälisissä kilpailuissa? (Ampumahiihtoa ei luokitella ampumaurheiluksi napapiirin eteläpuolella).
Entä ministereiden touhuilut? Eikö meille nyt naureta? Politiikka on Suomessakin luisumassa osaksi viihdeteollisuutta. Lööpeissä emme tosin vielä yllä Elysée-palatsin isäntäväen tasolle. Silti voinemme iloita siitä, että Suomi on kantanut omat kortensa kansojen hilpeyteen. Espanjassa minua vastaan tuli käsite ”la nueva cultura copulativa digital” – suomalaisten kehittämä uusi digitaalinen lemmiskelykulttuuri. Siinä suhteet alkavat netistä ja päättyvät tekstiviesteihin. Aikamme rakkausrunous huipentuu ”Susanin suuteloon, joka on yhtä ihana kuin uuniperuna”.
Jokainen Euroopan kansa murehtii imagoaan. Oli aika, kun Fiskars ja Nokia välttivät leimautumasta suomalaisiksi yrityksiksi. Suomi-kuva oli vielä 1970-luvulla länsimaissa pääosin negatiivinen. Muistan peukaloruuvihaastattelut Englannin ja Ranskan tiedotusvälineissä, kun jouduin selittämään Suomen asemaa. Virallinen Suomi-tiedotus oli silloin pudottanut Suomen idän ja lännen väliseen ei-kenenkään-maahan kaivettuun mustaan aukkoon. Jäljet pelottavat siellä ja täällä: Kun pääminmisteri Tony Blair aloitti valtaan tultuaan saarivaltakunnan brändäämisen ”Cool Britanniana”, hän teki itsensä naurunalaiseksi. Farssi maksoi muutaman miljardin. Hukkaan heitettyä rahaa jok'ikinen penni.
John Lennonin laulun sanoin: Let it be. Antaa maakuvan olla ja kehittyä ihmismielissä, jos se on kehittyäkseen. Myönteisen Suomi-kuvan ovat luoneet täpläntekijät eli eri alojen lahjakkuudet – Saariahosta ja Salosesta, Lindbergistä ja Rautavaarasta Nightwishiin ja Värttinään. Olen seurannut Suomi-kuvan kehittymistä pian 50 vuoden ajan maan rajojen ulkopuolella. Jos Suomella on jatkossakin tahtoa kouluttaa ja rohkaista lahjakkuuksia, imagomme maailmalla säilyy valovoimaisena ja myönteisenä. Ei siihen brändiä tarvita!

Kommentoi 57 kommenttia