Olympialaiset ja politiikka

Rajut mielenosoitukset Lontoossa ja Pariisissa muistuttivat toivottavasti kaikille urheilun ystäville, että olympiasoihdun kuljetus mantereelta toiselle ei kuulu olympiaperinteeseen, vaan on Kiinan hallituksen järjestämä poliittinen ele. Mannertenvälisen soihtusirkuksen rahoittavat kisojen sponsorit Coca-Cola, Lenovo ja Samsung. Sen toteutuksesta vastaa Kiinan hallitus ja sen eri maissa toimivat lähetystöt.

On siksi aivan oikein ja johdonmukaista, että Tiibetin miehitystä ja Kiinan hallituksen ihmisoikeuspolitiikkaa vastustavat kansalaisjärjestöt käyttävät tilaisuutta hyväkseen vastaamalla politiikkaan politiikalla eli vastalausemielenosoituksilla. Kansainvälinen olyhmpiakomitea ei ole mukana soihtusirkusta järjestämässä. Urheilun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Niin kuin ei ole ollut alun alkaenkaan.

Soihtu juoksutettiin Hera-jumalattaren temppelistä Kreikan Olympiasta kisapaikalle ensimmäisen kerran 1936, kun Adolf Hitler uskoi siten korostavansa germaanien kulttuuriyhteyttä antiikin Kreikkaan. Berliinin kisojen tavoitteenahan oli osoittaa maailmalle arjalaisen rodun etevämmyys urheilukenttien jalossa mittelössä. Soihtukiertuetta ovat sittemmin käyttäneet Australian hallitus halutessaan korostaa Sydneyn kisojen merkitystä koko Tyynenmeren alueen kannalta ja Ateena 2004 muistuttaakseen muuta maailmaa kisojen paluusta niiden alkuperäiseen kotimaahan.

Tällä kerralla Kiinan hallituksen poliittiset tarkoitusperät ovat ilmiselvät: Soihdun on määrä tulla kisakaupunkiin Tiibetin kautta. Siten Beijingin vallanpitäjät havittelevat propagandavoittoa – ikään kuin soihdun käynti Lhasassa riittäisi poistamaan miehityksen poltinmerkin Kiinan maineesta ja laillistamaan maailman silmissä Tiibetin aseeellisen valtauksen.

Olympialaiset ovat liittyneet erottamattomasti politiikkaan siitä lähtien kun paroni Pierre de Coubertin 1894 perusti 12 maan olympiakomitean. Köyhtyneen aatelissuvun korskeana vesana Coubertin otti tavoitteekseen Ranskan pelastamisen siitä alennustilasta, johon maa oli vajonnut Preussille 1871 hävityn sodan ja Pariisin kommuunin jälkeen. Hänen mielestään Vain uuden, henkisesti ja fyysisesti terveen eliitin varassa kansakunnan moraali voisi elpyä ja voimantunto palata. Nyrkkeilyä ja nudismia harrastaneen Coubertinin silmissä ’kauneutta ja hyveitä palvelevan ritariston’ esikuviksi tulivat krikettiä, poloa ja rugbya pelaavat englantilaiset gentlemannit. Heidät oli koulittu fyysisesti ja henkisesti imperiumin rakentajiksi ja hallitsijoiksi Etonin, Rugbyn ja Harrown sisäoppilaitosten urheilukentillä.

Ajatus antiikin olympiakisojen henkiinherättämisestä kansainvälisenä urheilutapahtumana heräsi yhdellä Coubertinin Englannin-matkoista. Antiikin mallin mukaisia kisoja oli näet järjestetty vuodesta 1850 joka kesä Much Wenlockin kylässä Länsi-Englannissa. Kylän lääkäri Dr. William Brookes oli perustanut siellä nelipäiväiset ’Wenlockin modernit olympiakisat’. Ne järjestetään tänäkin vuonna heinäkuussa.

Pierre de Coubertinin tavoitteet olivat alun alkaen poliittiset: Ranskan nuorison taistelukunnon kohentaminen maan mertentakaisen imperiumin turvaamiseksi. Suurvallaksi nousseelle Saksalle hävityn sodan viisastamana hän toivoi, että Euroopan kansat kävisivät keskinäiset taistonsa vastedes urheilukentillä.

Pierre de Coubertinin mahtaileva olemus jäi sittemmin vaikuttamaan Kansainvälisen olympiakomiteaan ja monien sen jäsenten käyttäytymiseen. Se henkilöityi Juan Antonio Samaranchissa, joka johti presidenttinä komiteaa 1980-2001. ’Hänen ylhäisyytensä’ Samaranchin markiisi edellytti näet, että häntä kohdeltiin kaikkialla kuin valtion päämiestä. KOK maksoi vuosittain $500.000 hänen hotellisviitistään Lausannessa, missä komitea pitää päämajaansa. Samaranchin vuosina olympiakisat paisuivat ja kaupallistuivat nykyisiin mammuttimaisiin mittoihin samalla kun niiden poliittinen luonne korostui entisestään. Hänen vuosinaan korruptio tahri komitean ja doping urheilijoiden maineen.

Olympiakomitea on siistiytynyt nykyisen presidenttinsä Jacques Roggen johdolla. Beijingissä Coubertinin sotilaat käyvät kuitenkin taistoon omien maittensa kunnian puolesta lippujen liehuessa ja kansallislaulujen pauhatessa. Siksi poliitikkojen tulisi jättäytyä visusti kisoista pois. Heidän läsnäolonsa on poliittinen ele ei urheilun, vaan Kiinan hallituksen hyväksi. Dalai Lama sanoi toivovansa, että urheilijat eivät kisoja boikotoi. Siinä hän on oikeassa. Se tapahtuisi – jos ei Coubertinin - niin ainakin Dr Brookes’in olympialaisten hengessä.