Benazir Bhutton murha
Vuoden vaihtuessa Pakistanin olemassaolo toimivana valtiona on hiuskarvan varassa. Romahduksen seurauksena lännen ulko- ja turvallisuuspoliittiset edut vaarantuisivat islamistien valvomien alueiden laajetessa. Takavuosien ennusteet toteutuisivat: Afganistan menettäisiin talibaneille ja Keski-Aasiasta tulisi uusi Balkan, sekasortoinen taistelutanner, jolla Kiina, Venäjä kamppailisivat luonnonvaroista ja islamistit vaikutusvallasta. Benazir Bhutton murha voi merkitä kuolettavaa iskua lännen eduille ei vain Aasiassa vaan myös EU:n kotiportilla, Lähi-Idässä.
Voi siksi kysyä, eikö Yhdysvaltain ja EU:n etujen mukaista olisi ollut varmistaa lännelle myötämielisen Benazir Bhutton säilyminen hengissä lähettämällä hänen suojakseen edes kourallinen turvamiehiä. Kai siihen olisi saatu lupa Pakistanin nykyiseltä vallanpitäjältä, joka edelleen esiintyy lännen liittolaisena, vaikka kaikki tietävätkin Pervez Musharrafin toimineen keinoja kaihtamatta Bhutton valtaanpaluun kampeamiseksi.
Mutta Bhutton turvallisuuden varmistaminen olisi edellyttänyt määrätietoista ajattelua ja ’kovienkin’ keinojen käyttämistä ’pehmeiden’ arvojen eli demokratian ja moniarvoisuuden puolustamiseksi. Siihen ei Washingtonissa eikä Brysselissä kyetä. Lännen perusarvot ovat USA:n ja EU:n johtajien suussa silkkaa sanahelinää.
Siitä saimme masentavan näytön Lissabonin EU-Afrikka-kokouksesta.
Afrikan maista poliittisesti vakaimpiin kuulunut Kenia on ajautumassa Pakistanin tavoin sekasortoon. Kaikki tietävät presidentti Mwai Kibakin määränneen vaalitulokset väärennettäviksi. Hän otaksui voivansa seurata Aminin, Mobutun ja Mugaben jalanjäljissä ’kansakunnan isäksi’, jonka asema on vaalidemokratian yläpuolella. Lissabonissa EU-johtajat ( Britannian pääministeriä lukuunottamatta ) olivat valmiit pyörtämään omat ’pakotteensa’ ja kohottamaan tervetulomaljan Afrikan hirmuvaltiaista julmimmille, Zimbabwen Robert Mugabelle ja Sudanin Omar al-Bashirille. Se oli isku vasten kaikkien demokratiaan uskovien afrikkalaisten kasvoja. Samalla se oli viesti Kenian Kibakille: EU-maiden hallitusten ja niiden lähettämien vaalitarkkailijoiden moitteita ei tarvitse ottaa vakavasti. Kenian talouskasvun tarjoamat sijoitusmahdollisuudet ovat toki monin verroin tärkeämpiä kuin vaalidemokratia.
Brysselin reaalipoliitikot vetosivat siihen, että Kiina on voittamassa kilpailun Afrikan luonnonvaroista. Beijingin ministerit eivät erehdy saarnaamaan ihmisoikeuksista tai kansalaisvapauksista. Heitä ei liioin häiritse korruptio, ei edes Darfurin kansanmurhan jatkuminen, kunhan Sudanin presidentti pitää öljytoimituksia koskevat lupauksensa. Afrikan kaivoksille ja rakennuksille rahdataan Kiinasta työvoimaa kontteihin sullottuina. Kaksisataa vuotta sitten Britannia ensimmäisenä länsimaana kielsi orjakaupan. Nyt Kiinasta laivataan orjatyövoimaa Afrikkaan! EU-maiden ministereillä luulisi olleen syytä ottaa asia puheeksi Afrikan kleptokraattien ja tyrannien kanssa. Lissabonissa siitä vaiettiin. Visusti.
Pakistan ei ole kansallisvaltio käsitteen eurooppalaisessa merkityksessä. Se ei liioin ole Intian tavoin valtion hahmon saanut kulttuuri, jonka asukkaiden on onnistunut kehittää itselleen selkeä poliittinen identiteetti kuudessa vuosikymmenessä. Mohammed Ali Jinnah perusti Itä- ja Länsi-Pakistanin 1947 Intian niemimaan muslimiväestön kotivaltioiksi. Ne syntyivät paljolti vihasta, jota Jinnah ja hänen kannattajansa olivat lietsoneet käyttäessään muslimien, hindujen ja sikhien keskinäisiä epäluuloja omien poliittisten tavoitteittensa saavuttamiseksi. Pakistan syntyi verestä. Se hajosi verenvuodatukseen 1971, kun Itä-Pakistanin bengalien kansallistunne synnytti Bangladeshin. Jinnah erehtyi: Islamista ei ollut kansakunnan sideaineeksi.
Päinvastoin: Islam uhkaa nyt luhistaa Pakistanin. Neljännesvuosisadan ajan Pakistanin armeija ja sen kaikkivoipa salainen poliisi (ISI) kouluttivat ja rahoittivat islamistien ääriaineksia. Jihadistien Pyhän sodan avulla kenraalit uskoivat lyövänsä Afganistanin miehittäneet neuvostojoukot, niitä seuranneet taliban-sissit ja ’vapauttavansa’ Kashmirin Intian hallinnosta. Jihadisteilla oli kuitenkin omat tavoitteensa. Bumerangin tavoin he ovat iskeneet takaisin ja lyöneet kenraaleilta jalat alta. He hallinnoivat nyt suurta osaa Pakistania, minne armeijalla ei ole asiaa. Siellä on al-Qaidan maailmanlaajuisen terrorismin kehto.
Benazir Bhutton murhaa on sattuvasti verrattu jäävuoren huippuun. Pakistanin todellisuus kätkeytyy näet helposti ripeän talouskavun tuottamiin näköharhoihin. Näennäisen hyvinvoinnin merkit tulevat vastaan ylellisissä ostoskeskuksissa. Kännykkä on kourassa joka kolmannella maan 164 miljoonasta asukkaasta. Mutta tuskin joka toinen heistä osaa lukea. Valtio käyttää 1,8 prosenttia budjetista koululaitoksen ylläpitoon. Siksi kiihkomuslimien ylläpitämät madrassa-koulut, ’islamistien aivopesulat’, tarjoavat useimmille ainoan tien opetukseen.
Demokratia ei toimi Pakistanissa. Yhteiskunta on edelleen feodaalinen, valta maanomistajasuvuilla - kuten Bhuttoilla. Intiassa valveutunut keskiluokka tuli valtaan 1947, mutta syrjäytyi Pakistanissa. Siitä selittyy naapureiden kehitystä hallinnut perusero. Yhä useammat uskovat Pakistanin olevan tuomittu luhistumaan islamistien temmellyskentäksi ajatollahien Iranin tavoin.
Onko lännellä siihen varaa? Onko Euroopalla? Euroopan häviön profeettojen ennustuksista ja muun maailman kaunasta huolimatta uskon kuulevani ihmiskunnan kuiskaavan Euroopan korvaan: ’Älä anna periksi! Sinun tulee elää! Minä tarvitsen Sinua’. Ne sanat ovat pelastaneet ennenkin sairaita kuolemasta.
Nuo sanat kirjoitti yksi EU:n perustajaisistä, Denis de Rougemont, yli 50 vuotta sitten. Hän uskoi Euroopan sivistyksen perusarvoihin. Yhdentymisen tärkeimpänä tavoitteena oli niiden puolustaminen koko ihmiskunnan hyväksi. Tänään sanat kaikuvat Brysselissä kuuroille korville – todellisesta kuolemanvaarasta huolimatta.

Kommentoi 75 kommenttia