Visio EU:n yhteisestä ulkopolitiikasta
Valtioviisas Sokea Reettakin ymmärtää, että väestöltään maailman suurimmaksi markkina-alueeksi kasvaneella EU:lla tulee olla yhteinen ulkopolitiikka puolustamassa sen etuja muilla mantereilla.
Saksa, Britannia tai Ranska eivät ole enää aikoihin kyenneet esiintymään uskottavina pelureina Kiinan, Intian tai edes öljyn hinnan varassa aktivoituneen Venäjän rinnalla. Niiden tulisi turvata omille kansalaisilleen energian ja raaka-ainevarojen saanti ja taata vientituotteiden esteetön pääsy maailmanmarkkinoille. Yksin se ei onnistu.
Myös ”pehmeiden arvojen” edustajana yksimielinen EU voisi vaikuttaa tuloksellisesti Darfurin, Zimbabwen tai Burman kaltaisiin humanitäärisiin kriiseihin ja puolustaa ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia, joista lännen historiallisen johtoaseman seurauksena on tullut arvoina universaalisia. Nyt sen esiintyminen jää tyhjäksi elehdinnäksi.
EU-maat valmistautuvat nimittämään ulkoministerin toteuttamaan yhteistä ulkopolitiikkaa, jos ja kun uusi perussopimus astuu voimaan. Olisiko EU-maissa ainuttakaan asiantuntevaa poliitikkoa, joka realiteetteja uhmaten ottaisi viran vastaan?
Hänen tulisi ensi töikseen yhdentää vaikkapa Baltian ja Suomen suhtautuminen Putinin Venäjään ja löytää yhteinen nimittäjä Ranskan ja Britannian Afrikan-politiikalle. Gordon Brown tuskin tekee poliittista itsemurhaa istumalla Robert Mugaben kanssa saman pöydän ääreen Lissabonin EU-Afrikka-konferenssissa. Ranskalaisille Afrikan johtajien hirmuteot eivät ole olleet esteenä tuottoisaan yhteistyöhön. Totesihan Francois Mitterrand kansanmurhien kuuluvan afrikkalaiseen elämänmenoon. Taipuisiko Ranska hyväksymään EU:n tiukemman pakotepolitiikan Afrikassa tai Burmassa purkamalla sotilasjuntan ja Total-yhtiön tekemän öljyputkisopimuksen?
Kokemuksesta tiedämme yhteisen ulkopolitiikan edellyttävän yhteisten etujen olemassaoloa ja niiden yhteisiksi tunnustamista. Kehitysavun ja ilmastonmuutoksen kohdalla siitä on toivoa, vaikkei vielä uskottavia näyttöjä. Koska yhteisellä ulkopolitiikalla ei voi ajanoloon olla globaalia uskottavuutta ilman Yhdysvaltain tukea, EU-johtajat valmistautuvat normalisoimaan suhteensa USA:han Nicolas Sarkozyn johdolla.
Jäljet tosin pelottavat: Tony Blairin Britannia yritti hankkia vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa hyppäämällä George W. Bushin kelkkaan. Se vei Irakiin ja tuhosi Blairin uran. Gerhard Schröder otaksui lujittavansa Saksan asemaa kääntämällä selän USA:lle ja tukeutumalla Venäjään. Se vei hänet Gazpromin johtokuntaan, mutta romahdutti maineen Itämeren pohjamutiin. Öljyputken rakentaminen poliittisesti sameisiin vesiin voi sotkea vuosiksi rantavaltioiden suhteet ja tarjota Venäjälle uusia mahdollisuuksia hyötyä EU:n sisäistä eripuraisuudesta.
EU saanee oman ulkoministerin. Mutta kun tulevaisuuden Henry Kissinger soittaa Washingtonista ja kysyy: ”Mitä mieltä Eurooppa on?”, en usko hänen saavan selvää vastausta vuosiin. Ehkä puhelinyhteydestä Jupiteria kiertävään Europa-kuuhun olisi lähivuosina enemmän hyötyä.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Erkki Toivanen, kolumni tuo hyvin esille asian olennaiset puolet.
Toisaalta eurooppalaisten yhteiset edut vaativat Euroopan unionin yhteisen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan sekä yhteisen puolustuksen kehittämistä (Natoon tukeutuen).
Toisaalta uudistussopimuksen lupaama toimeenpanotason tehostaminen (korkea edustaja ja ulkomaanedustus) ei vielä mahdollista täytäntöönpanokelpoisen yhteisen politiikan aikaansaamista unionissa, joka näiltä osin toimii perinteisen kansainvälisoikeudellisen järjestön rajoittein (liberum veto).
'Ulkoparlamentaarisena' voimana vasta perustettu Euroopan ulkoasiainneuvosto (ECFR) on elävä muistutus tarpeiden ja todellisuuden kuilusta.
Terveisin
Ralf Grahn
http://grahnlaw.blogs.fi
Purevaa ja punnittua tekstiä, niin kuin Erkki Toivaselta sopiikin odottaa.
Toivasen epäuskoon yhden ihmisen, EU:n ulkoministerin, mahdollisuuksiin muuttaa maanosaa on pakko yhtyä. Nostaisin kuitenkin pohdiskeltavaksi samalla perustettavan EU:n ulkosuhdepalvelun (=ulkoasiainministeriö) merkityksen. Sen valmistelu oli jo pitkällä ennen Ranskan kansanäänestystä, ja paperit kaivettaneen esiin jo ensi vuonna.
Jos ulkoministerillä/korkealla edustajalla on käytössäään eurooppalaisten diplomaattien kerma, komission toimivalta mm. kauppapolitiikassa ja suurten jäsenmaiden tuki ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjoissa, voi vastaus Kissingerin legendaariseen kysymykseen olla löytynyt.
EU on muutoinkin paras esimerkki institutionalismin voimasta; yhteiset rakenteet luovat yhteistä politiikkaa. Toimiiko tämä myös ulkopolitiikan kovassa ytimessä, jää nähtäväksi.
Vaikka olen yhtä mieltä valtaosasta Erkki Toivasen analyysia EU:n yhteisen ulkopolitiikan haasteista, en näe tilannetta ihan yhtä lohduttomana. Suuret unionimaatkin alkavat pikku hiljaa ymmärtää, ettei niiden pelivara maailmanpolitiikassa ole soolona järin suuri.
Jotta yhteinen ulkopolitiikka voisi jonain päivänä konkretisoitua, tarvitaan kuitenkin yhteisötoimielinten jatkuvaa läsnäoloa ja mahdollisuutta osallistua. Uuden ulkopoliittisen edustajan tärkein ero nyky-Solanaan on, että hän on kaksoishatutettu eli komission jäsenenä vastuussa myös entistä poliittisemmalle europarlamentille. Tätä kautta komissio saa aivan uutta vipuvoimaa yhteiseen ulkopolitiikkaan.
Tosin vielä täytyy varmistaa, ettei yhteistä diplomaattikuntaa (external action service) perusteta komission ulottumattomiin ja todellisuudessa neuvoston liekaan.
EU:n yhteisen ulkopolitiikan keskeisin haaste, haaste ja haaste on: Venäjä. Venäjä ja Neuvostoliitto ovat ainaolleet identiteetiltään skitsofreenisia ainaisen alemmuutensa ja suurvaltahulluutensa vainoharhahuuruissa. Ei voidakaan pitää mitenkään sattumana sisäistä ja ulkoista ristiriitaa kuvaavien eri suuntiin uhoilevan kaksipäisen kotkan ja räikeän hakaristin muodostavan sirpin ja vasaran valikoitumista itänaapurimme merkittävimmiksi yhä käytössä oleviksi symboleiksi. Asevoimat ei ole luopunut punalipustaan, minkä Putin vahvisti lailla samalla kuin palautti Suuren ja mahtavan maan kansallishymniksi.
Sunnuntaina 7.10. vietettiin Kaksoissurun päivää, kun oli Anna Politkovskajan kuoleman ja Vladimir Putinin syntymän vuosipäivä. Nostiko EU Liput puolitankoon osoittaen tärkeimmälle naapurilleen kunnioittavansa yhteisiä eurooppalaisia arvoja ja paheksuvansa sitä, että Venäjä ei niin tee? Ei.
Suomen ja EU:nkin poliitikot on vallannut käsittämätön uuskyyristelykulttuuri. Ollaan annettu pahalle pikkusormi ja se on jo viemässä toistakin kättä kainaloa ja olkapäätä myöden. Onneksi kansa on valppaampi kuin valtiovalta tai unioni poliitikoineen. Poliitikkojen ja isänmaattomien rahapiirien omantunnon ja selkärangan on uudelleen tyystin korvannut itäsuhteitten pimeä hehkutus ja öljyruplat.
Ruplaselkärankaiset ovat vastenmielinen poppoo, johon kuuluu heikkomoraalisia kaikista kansalaispiireistä ja poliittisista suunnista. Valitettavasti. Tutkijoista rekkamiehiin. Valtiomiehistä (Schröder, Bildt) katujätkiin (hmm...) Tyranniaa ei tosin ole pakko kumartaa naapurisuhteitten heikkenemisen pelossa.
Kansalaisjärjestö KNFIJV oli muiden mukana ottamassa Vladimir Putinia vastaan hänen ensimmäisellä Suomen-vierailullaan 2001. Samoin seuraavalla vierailulla, ja seuraavalla. Mutta myös Putinin ensimmäisen pääministerikautensa aikana joulukuussa 1999 tekemän Helsingin EU-huippukokousvierailun aikana tuo Venäjän silloinen kruununprinssi sai kriittisen vastanoton. Tshetshenian toinen sota oli alkanut ja sen oli aloittanut pääministeri ja KGB:n johtaja Vladimir Putin.
EU ei ottanut KNFIJV:n ja monen muun kansalaisjärjestön varoituksia vakavasti, vaan antoi Putinille vapaat kädet Tshetshenian suhteen. Seurasi kansanmurha. Sen jälkeen Putin rakensi Venäjästä neuvostomallisen KGB-johtoisen Kolmannen derzhavan. Näitä tosiasioita ei nyt sa unohtaa, vaikka öljyruplat kyyristävätkin taas monien EU-piirien omantunnon.
Suomettumisesta ei olla paremmasta kehityksestä huolimatta vielä päästy eroon likikään siinä määrin kuin pitäisi. On jopa vaara, että Venäjän-nuolenta alkaa lisääntyä etisestään nyt, kun neuvostotaantumus näyttää jatkuvan ja jatkuvan naapurissa, kun Puutiainen huudettiin elinikäiseksi tsaariksi ja perustuslakia riepotellaan hänen ja KGB:n kulloistenkin valtatarpeitten mukaan. Sovitaanko me tervejärkiset kuitenkin yksi asia täällä Suomessa: EI aloiteta taas uutta yleistä suomettumiskautta! Ei vaikka EU niin tekisi. Ei, vaikka poliitikot kaikki niin tekisivät. Joissain asioissa pitää meidän näyttää esimerkkiä Euroopalle.
Pahalta näyttää Venäjän kehitys muutenkin:
http://www.varldenidag.se/ArticlePages/2 00710/01/20071001142350_577/200710011423 50_577.dbp.asp
Stalinia palvotaan julkisesti Putinin esikuvana ja Maailman Valona. Kehitys näyttää juuri siltä millaiseksi KNFIJV ja eräät muut kansalaisjärjestöt varoittivat sen käyvän jo vuonna 1999, kun Putin tuli valtaan. Lännen olisi jo silloin pitänyt puutua tapaan, jolla KGB-eversti ja paaministeri nostettiin virkaatekeväksi presidentiksi ja sitten presidentti-diktaattoriksi. Kolmas derzhava on nyt rakennettu. Toistaiseksi sitä hiljaisesti ja miltei hyväksyen vain äimistellään, niin kuin Hitlerin olympiavieraat berliinissä 30-luvulla. Venäjän sananvapaudesta puhuminen on enää lähinnä teoreettista. Uskaliaimmat ovat sitä kokeilleet käytännössä ja saaneet valtiovallan vastineen kuka hissin ovella kuka työpaikalla, katuvilinässä tai kotonaan.
M. Eiramaa, tutkija, KNFIJV
http://rescordis.net/knfijv-carsfi.html
Ulkoasiainministeri, myös valtioliitto Euroopan unionin ulkoasiainministeri, tarvitsisi tuekseen Euroopan unionin ulkopoliittisen linjan. Tässä kohtaa vedenjakaja ei kulkene niinkään Itämeressä kuin Englannin kanaalin poikki, Pariisin ja Lontoon kesken.
Euroopan unioni ei ole ottanut puolustaakseen maailman laajuisesti brittiläistä imperiumia, jonka valtionpäähenkilö on Englannin monarkki.
Koska Britannian muodolliset turvallisuusvelvoitteet ovat laajempia, yhtä laajoja kuin Yhdysvaltain, on Euroopan unionin mannervaltojen vaikeaa sitoutua Yhdysvaltain ja Yhdysvaltain sekä Britannian ulko-, puolustus- ja kauppapolitiikkaan, joka on voittopuolisesti "merellistä".
Kysymystä ulkopolitiikasta ei ehkä tulisi nähdä vain Venäjä-Saksa - tai Venäjä-Suomi -kysymyksenä, vaan eurooppalaisesta näkökulmasta, Britannian ja Ranskan suhteesta koko muuhun maailmaan.
Suomen raakapuuntuonti tai Norjan aluepuolustus ovat melko vähäisiä asioita, niin ETA:lle, EU:lle kuin NATO:llekin, myös eurooppalaiseksi NATO:ksi kutsutulle osalle Pohjois-Atlantin puolustusliittoa.
Vaikka ollaan EU:ssa, kannattaisi muista, ettei Suomi ole väestöltään kuin viisimiljoonaa melkein viidestäsadasta mijoonasta.
Euroopan unionille Suomi on prosentti, Venäjälle Suomi merkitsee Pietarin vuoksi enemmän. Suomelle puolestaan Euroopan unioni on suorina jäsenmaksuina runsas prosentti, melkein kuin yksityisen henkilön kirkollisvero-, ay-jäsenmaksu tai jokin muu prosenttiliike.
Euroopan unioni on vielä toistaiseksi valtioliitto ja vain kohtalonyhteys tekee liitoista valtioita, sellainen yhteys, missä voi olla "kaikki pelissä". Tätä hetkeä ei ole vielä tullut. Toivottavasti ei energian loppumisesta tulekaan.
Suomi ostaa energiansa päivän hintaan Venäjältä. Ne, joita energiantuottajat kilpailuttavat enemmän, hankkivat sen Persianlahdelta, Sudanista, Myanmarista ja Nigeriasta.
Kun energiaa pitää saada, on vaikea edellyttää myyjiltä täysiä ihmisoikeuksien noudattamisia, tai he myyvät energiansa vähemmän valikoiville ostajille - päivän hintaan tai teollisista projekteista, kauppapolitiikasta ja talouskumppanuudesta.
Euroopan unionin ulkopolitiikkaa voidaan peilata mm. Iranin suhteen: Saksalla, Italialla jne. on liikesuhteita Iraniin, minkä vuoksi ne eivät halua toimia, joihin EU voisi ryhtyä, mutta mihin YK ei ole vielä välttämättä valmis. Se ei todellakaan ole ensisijaisesti Itämeri-kysymys, vaan liittyy Persianlahteen välillisesti.
Euroopan unionia edistetään ihanteilla, mutta se toimii kuitenkin arjessa enemmän tai vähemmän reaalipolitiikan ehdoin, ei ohjelmallisesti, mutta kyllä käytännössä.
Kaikkein turvallisinta olisi olla energian osalta omavarainen. Näin ollen ei tarvitsisi lähteä vartioimaan öljy- ja maakaasukenttiä ulkomaille.
Perustava ongelma on nähdäkseni siinä, että näkemys: "EU:lla tulee olla yhteinen ulkopolitiikka puolustamassa sen etuja muilla mantereilla" perustuu reaalipolitiikkaan, joka juuri on menettämässä merkitystään ja korvautumassa noopolitiikalla.
Noopolitiikasta esim:
http://www.firstmonday.org/issues/issue12_8/ronfeldt/index.html
Kummallista, että EU: yhteisestä pääministeristä jo puhutaan vaikkei esimerkiksi jäsenmaiden yhteistä preustuslakia ole hyväksytty.
Eurooppalaisille jälleen kerran taas ilmoitetaan kuinka asiat tuevat kehittymään.
Voin paljastaa tässä kaikille heti kättelyssä mistä tässä on todellisuudessa kysymys:
EU:sta koitetaan luoda väkipakolla yhtä entiteettiä rakentamalla sen hallinto toimimaan kuin se olisi valtio. Puheet siitä, että uskottavuutta ei ole ellei ulkopolitiikka ole USA -myönteistä johtuu siitä että pitkällä aikavälillä EU tullaan liittämään rakenteilla olevaan Pohjois-Amerikan Unioniin.
Politiikka on johdettua ja täysin pedattua yhä suurempien entiteettien rakentamiseksi, josta voidaan luontevasti päätellä olevamme matkalla maailmanvaltiota kohti. Sen saamiseksi täytyy tietenkin horjuttaa kansojen itsenäisyyttä ja muutta koko yhteiskuntarakennetta teollisuusmaissa toisenlaiseksi. Uuden järjestelmän malli tulee todennäköisesti muistuttamaan enemmän eliittivetoista epädemokratiaa kuin oikeaa demokratiaa. Keskiluokalle voimme sanoa hyvästit tulevaisuudessa.
Se, että tuleva kehitys on sellaisten miesten kuin Sarkozy, Brown ja Bush on minusta niin hälyyttävä asia, että tämä on vohdoin saatava julkiseen keskusteluun.
Jopa Suomessa.
Wendigo
Euroopan unionin ajatteluun liittyy periaatetasolla paljon kansalliskonservatiivisia piirteitä. Puhutaan yhteisestä, vaikka monet jäsenvaltiot toimivat tilanteiden mukaan melko vapaasti. Yhteisen vastakohta on joissain tapauksissa oma. Omaa politiikkaa Euroopan unioniin mahtuu vielä runsaasti, vaikka koordinoiviakin toimia on yritetty järjestää.
Kun puhutaan "yhteisestä", pitäisi ehkä myös miettiä, miten Euroopan unioni voisi tulla taloudellisesti itsenäisemmäksi esimerkiksi energiantuottajamaista ja toisaalta turvallisuuspoliittisesti Yhdysvalloista. Euroopan unionissa säästetään rahaa ja korostetaan ihmisoikeuksia. Tämä on mahdollista niin kauan kuin Euroopan unioni esiintyy moraalin ja ihmisoikeuksien suurvaltana. Jos Euroopan unioni päättäisi itsenäistyä Yhdysvalloista, edellyttäisi se sitä, että se ottaisi vastattavakseen Ranskan entiset siirtomaat Afrikassa ja brittiläisen imperiumin maailmanlaajuisesti. Euroopan turvallisuus voidaan oikeastaan tiivistää siihen, olisiko Euroopan unioni valmis käymään Falklandin (Malvinasin) kaltaisen sodan jäsenvaltionsa puolesta. 1982 EEC maat julistivat kyllä kauppasaarron ..., mutta ei muuta. Tosin Falklandin saaret eivät liittyneet (Länsi-)Euroopan puolustamiseen sinänsä YK:n 51. artiklan ja NATO:n 5. artiklan perusteella, vaan lähinnä latinalaisen Amerikan haasteisiin.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Falklandin_sota
Euroopan presidentti?
Ajattelepas Erkki sellainen asia, että jos asiat ovat "vaiheessa" niin silloin ei voi oikeustoimia :-)))
Pääministeri Vanhanen on vihjannut, että sellainen presidentti EU:hun tulee. Se tarkoittaa ilmeisesti sitä sitten että EU:n ulkopolitiikka olisi yhtenäinen.
Kuitenkin koko maapallo alkaa olla yhtenäinen. Yhtenäisellä maapallolla ei ole tuollaisi ulkopoliittisia asioita jos ei tule sitten jotakin UFOja tänne.
Erkki! Herätä meidät!
EU:n yksi suurimpia poliittisia haasteita on islam, ja suhtautuminen siihen. Meille suomalaisille melko tuntematon aihepiiri yleensä. Toisin on Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Espanjassa...
Islam on maahanmuuttajien muodossa tuonut toistaiseksi mukanaan lähes pelkästään ongelmia. Nämä ongelmat ja suhtautuminen islamilaiseen maailmaan (esim. Iran ydinase hankkeineen) ovat pitkän tähtäyksen asioita, joihin ei ole vain yhtä ainoata ratkaisua. Ratkaisu ei ole EU:ssa vaan niiden ihmisten kotimaan olojen parantamisessa.
Kysymyshän ei ole siitä etteikö Iran ydinaseen saatuaan iskisi Israeliin vaan miten estetään ydinteknologian leviäminen maihin joissa ei ole todellista kykyä varastoida ydinaseita (millä maalla oikeasti on). Ettei vain kohauteta olkapäitä kun 20 ydinasetta on ryöstetty Al Qaedan toimesta ja sanota, että se oli allahin tahto.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 10 kommenttia